Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa — jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa… Niin että antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille: »parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».
Niin että antaapa Joosepin nukkua — seitsemän alastoman lapsen isän!
Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista olemassaolon taistelutarinaa…
Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave…
Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.
* * * * *
Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti pistää silmään —
— Hetki on tullut!
Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta…
Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat, teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.