Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa, kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!
»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo veisi kirkonkylän, rantaan?»
Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa — kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!
Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä näyttikin nousevan pitempi tuuli?
Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta. Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä» käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin perässään…
»Oi Rusasen ukko vainaa ja Hulukkosen poijat!»
»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava lastulla, häntä pystyssä purjehtien…
Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata hännässä.
Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä vastauksen:
— Pentsiini loppui moottorista!