Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori — halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä juttu!
Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen hapanta piimää.
— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat…
Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja, apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle — vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä kirkonkylän rantaan maatui.
30.
Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä. Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta, itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut. Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha perii. Käräj… prr… Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä ja sellainen työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!…
Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa vastaan keinottelemaan.
Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti ronklasi niin riivatusti… Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että: nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan Pahaltakankaalta!
Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus. Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin, vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.
Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä…