Mutta sattuipa muutakin sinä kesänä.
Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille. Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan, niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin. harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista — Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa, lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä, kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään. Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa, vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!
Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia? Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä, mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä, se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu, joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee, jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!
Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa, vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?
Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että mikä juhla täällä on…
Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä — täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin, että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai sellaisia vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse Rist…, mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita. Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein hävetti — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja retiitti ronklasi — retiitti ronklasi… Äts hornatti sentään!
Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan — ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —
Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —
Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä, ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto — surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven korri, jolle naurettiin… Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi…?
Joosepin, aivoissa niin jysähti juhlallisesti: