»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti, jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»
Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli, syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä lopultakin oli totuus?… Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä, jossa hän, se yksi, istui… Vielä olisi aika ennenkuin se menee pois…
Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään… Pah! Kuinkapa hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat. Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä — kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin tuusan tärkeinä… Mitenkäpäs hän sinne!…
Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona, kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla…
Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin — hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä? Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori, kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, se yksi, istui. Suhaus kävi läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja virkkoi raikkaalla äänellä:
— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja —
Ryysyrannan Jooseppi!
Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi… Koko pirtti mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti…
Ah, satua ja sentään totta!
Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti viittasi istuutumaan vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi jutella.
Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään. Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin…