Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta oli! — näinkö alhainen on Tasavallan ylhäisin herra? Näin vaan tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.
— Joo — pistäysin Petsamossa…, kertoo armollisesti hänen ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan arvoinen majesteetti!
Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään. Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»
Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia sekä kysyy kaikkien kuullen:
— Oletko nyt tyytyväinen että sait tutustua Tasavallan Presidenttiin?
— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa…
— Mistä te oikein keskustelitte? jatkaa tohtori juhlallisesti.
Johon Jooseppi, ilonirve naamallaan, vastaa, kahvipullaa nieleksien:
— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja
Ranskan politiikasta…
— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan esimies.