32.
Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.
Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas
Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä!
Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:
ukko ja akka, mökki ja takka, russakka, kirppu. Vekku ja Mirkku, ämmä ja lapset, harmajat hapset, pannussa sakka, peräisessä vakka (jotenkin tyhjänä jauhonpölystä) rannalla rakka…
Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa runoa seuraavasti:
Joosepin otsalla syvät on vaot, ovessa kiiluvat ilmaraot, kattila puhki, rikki myös rukki, huhmar seisoo kuin vaivaistukki, kiukahan muuri taas hajoomassa, seinäkin maahan vajoomassa, myrskyt nuo julmat, taivahan hulmat käydä taas uhkaa — malkojen ruhkaa — kattohon kajoomassa!
Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä, on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut — niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut? — pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin. Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.
Jatkakaamme tarkastusta, miltä Ryysyrannassa nykyään näyttää.
On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä, voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.
Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli, sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin, josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla ihan silikkiset leningit?»… Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi: »vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.