No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan, mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut — Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.
Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla. Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta, mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.
Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää, Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli suuri… Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi, häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh — mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta, niin…!»
Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja »retiitti ronklasi».
Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan oikea lankeemus.
Pistäkööt tiilenpäitä lukemaan Oulun linnaan…
Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa. Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.
— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa. Muistetaanhan tuo…
— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen! siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.
Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin. Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa? Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi, syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä… Jos hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa »röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat, mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan, tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!