Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!…
33.
Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten. Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset. Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin: Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.
Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä, kun sitä ei ole syksysulallakaan?
Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä? Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.
Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla, kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee, mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.
Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä »kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa — Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan, vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää, petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu — siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät…
Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla… Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa haltijavaris istuu?…
Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät — haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää — naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään. Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä, kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se kohta romahtaa… Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää. Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen. Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi. Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui. Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään… Hirveän rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo — oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee oudosti kaukana rotkon takana.
Ryysyrannan Jooseppi vain nukkuu…