— Oiskohan tuolla nytkin…?
Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan enkelisotilaan kanssa.
Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari, kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen alkaen soimata Pietaria:
— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille, jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan tampuurimajuriksi.
Pyhä Pietari siveli nauraen partaansa:
— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä.
Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!
Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen, todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:
— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.
— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari
Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.
Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli kultasankalasiensa, tuumasi: