— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.
— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista navakammin.
———
Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää. Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä kauniilta enkelitytöitä että:
— Kennenkä sinn' out lapsia?
Johon tyttö, silmät säteillen vastasi:
— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta,
Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.
Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta enkelityttö liversi sukkelasti lisää:
— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen oma isänikään on… Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja niiasi.
Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa lapsivainajaa?…