Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää
Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta
peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen
Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:
— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on nimesi?
Ihmeekseen kuuli Jooseppi koiransa vastaavan ihmiskielellä:
— Vekku minä olen. Ryys…
Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit mahdaa…
Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän, luisevan miehen oli nähnyt poikasena?
— Se on Saastamoinen! ilmoitti Pyhä Ukko.
Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:
— Niljus vainaa saarnaa aamusaarnan.
— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!