— Se on minun koirani, esitteli Jooseppi. — Vekku tämä on — samasta maanpäällisestä helvetistä se tulee kuin minäkin. Se on uskollinen isännälleen, laukun ja sukset vahtii läpi yön ja kinttuun tarraa, kuka koskee. Ja hyvin näpeä se on haukkumaan oravia, kehui Jooseppi. — Näpeä.
Enkelit pyrskähtivät nauramaan.
Taivaan Pyhä Ukko raapasi neuvottomana hopeanhohtavaa päätään.
— No jaa, Hän sanoi, — ainoastaan Ryysyrannan Joosepille olkoon sallittu pitää koiransa Taivaassa, mutta meidän kultaisia oraviamme taatelipalmujen latvoissa sen ei tarvitse haukkua.
Vielä Ukko lisäsi, partaansa mutisten:
— Pyhä Pietari alkaa käydä huolimattomaksi. Kuinka hän saattoi laskea koiran portista? Ja kuinka unilukkari Olkkonen päästi sen laukkomaan pitkin Esikartanoitamme?
Enkelit katselivat yhä suuremmalla mielenliikutuksella Jooseppiin, jonka känsäisiä käsiä Vekku häntäänsä heiluttaen nuoleskeli. Mutta Taivaan Pyhä Ukko jatkoi:
— Asiaan! Emme oikeastaan ole puhuneet vielä pääartikkelistakaan.
Kuinka paljon sinulla oikein on syntejä, Jooseppi Kenkkunen?
Jooseppi säikähti ja oli vaiti kuin ahven murrossa.
— Luettele! käski Ukko.