Taivaan Pyhän Ukon kärsivällisyys loppui:
— Tuokaa syntirekisteri! komensi Hän ja loi nuhtelevan katseen asianomaiseen.
— Käskystä, Teidän Taivaallinen Majesteettinne! vastasivat kaikki kolme enkeliä kuorossa, kantapäänsä yhteen paukauttaen niin että kultaiset kannukset kilisivät — kuinka kauniisti ne kilisivätkään, ihmetteli Jooseppi — aivankuin harpun sävelet….
Pyhä Ukko huokasi syvään — oh mikä huokaus — niinkuin tuulen humaus syksyisessä korvessa. Ja samassa silmänräpäyksessä kun enkelit katosivat viereiseen konttorihuoneeseen, pistäytyi Ukkokin, taas omaan yksityiskammioonsa. Jooseppi jäi yksikseen kansliaan. Koiransa asettui pulpetin alle makaamaan.
Joosepin sydän sykki kiihkeästi. »Minkähän ne nyt tekevät?»
Joku kolkutti oveen, joka johti käytävästä. Vekku nosti nokkaansa ja alkoi murista. Jooseppi meni avaamaan. Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun äijän pötkyssä tunsi edesmenneen vonkalaisen jätkämiehen Pahan Joopin, Joopi Heikkisen.
Kumpikin näytti ällistyvän sitä että tapasi toisensa Taivaassa. Kovin halpana oli näet toinen toistaan maan päällä pitänyt.
— Helevetistäkö se sinä —? ärjäsi Joopi, jolla oli karhunsilmät, ja näytti hampaitaan.
— Ole tuossa nyt, murisi Jooseppi kilpaa koiransa kanssa. — Taivaan jätkänäkö sitä sinäkin muka myllerrät?
Mutta Joopi, Pahaksi Joopiksi mainittu väkevä ja löylynlyömä työmies, ei kuullut Joosepin arvosteluita, sillä mies paran oli isänsä pienenä pieksänyt siksi pahoin ettei kuulo Taivaassakaan parantunut.