Joopi pöllisteli karhunsilmillään ympärilleen ja kysyi:
— Onkohan tuo Ihte kotona?
— Kotona, kotona on Ukko! kiijui Jooseppi karsaasti katsoen Joopiin, jolla oli ehyt silkkinen pusero — lyysi — ja mikä kaikista kadehdittavinta — kultaiset työkintaat.
Joopi kuultuaan että Taivaan Isäntä oli kotona, tuppasi suoraan Isännän kamariin: Jooseppi kuuli hänen läähättäen ja isolla äänellä pauhaavan Ukolle että:
— Anna Sinä makasiinista se iso-vänkäri — ei kohoa muuten pintaan se kivenmöhkäle. Voi ryöttä kun se on raskas ja särmikäs — temanttiako lienöö — ihan oli päälle tulla, kun kintaskopelolla koetin…
Johon Ukko tuntui huutavan vastaukseksi korvaan:
— Ota, rakas Joopi, itse makasiinista, tässä on avain — minä en mitenkään nyt pääse — sattui juuri Ryysyrannan Jooseppi tilinottoon.
— Niinhän tuo näkyi olevan, kerjäläinen — laiska raato! jupisi Joopi vähääkään pelkäämättä Ukkoa. — Koiran rökäleenkin, hylyky, oli matkaansa völjännyt — no ei nuo ennen koirat koipiansa nostelleet tämän talon nurkkajuurilla. Tapata se koira rutkale siltä Joosepilta!
— Minä lupasin hänen pitää koiransa, vastasi Taivaan Isäntä, — kun vain ei meidän kultaoraviamme haukuta.
— Vae lupasit! ärisi Joopi leveästi. — Välttää!