Puita padan alle ei enää lisätä, mutta valtavana hehkuu hiilos. Hiljaisuus… sydänyön syvät tunnelmat. Pul-pul-pul! Mitä on ihmisen elämä? Miksi sama aine, minkä yhteiskunta määrää saatavaksi apteekista keskellä Jumalan kirkasta päivää, muuttuu kirotuksi, kun sitä korven köyhä yön pimeydessä pienten lastensa pelastamiseksi kuolemasta, oman kunniansa uhalla valmistaa? Pul-pul-pul! Tänäkin yönä jossakin siellä pääkaupungin kivipalatsissa hännystakkiset herrat ja silkissä sihisevät naiset kilistävät kirkkaita, väkeväsisältöisiä kristallimaljojaan huudellen eläköötä isänmaalle ja köyhälle Suomelle — eikä heidän iloaan kukaan häiritse, ei heidän päihdyttäviä juomiaan maahan kaada eikä heitä itsiään putkaan vie, vaikka monen jalat kaduilla horjuvat, mutta täällä kaukana korpiyön pimeydessä tuo »köyhä Suomi» huokailee häpeän vaiheilla ja saa joka hetki peljätä, milloin hänen kimppuunsa hyökätään. Missä silloin on oikeus? Pul-pul-pul! pani pontikka putoillen erikokoisiin pulloihin, joihin Aapeli poika pisteli vanhoja, mustuneita korkkeja.
He eivät puhuneet mitään. Yhtäkkiä he häpsähtivät ja kuulivat koiran kiihkeätä haukuntaa, haukku tuli kovaa vauhtia suoraa kotaa kohti niin että sekä isä että poika tyrmistyivät, mutta samassa kaikkosi ääni kodan taitse pellolle ja kuului omituista räksytystä ja kahinaa. Isä Jooseppi virkahti, kauha kourassa:
— Kylläpä säikäytti. Ihan veret seisautti. Minä jo ihan luulin…
— Mikä se oli, isä?
— Kettua Vekku ajoi…
— Saat sinä, Aapeli rukka, jo mennä nukkumaan. Tulen minä jo toimeen yksinkin.
Kalpeaposkinen, solakka Aapeli läksi pirttiin, ensin kuitenkin kuulostaen ketunajoa. Takaisin pinkasi metsästä Vekku läähättäen kovasti ja nuolasi kuumalla kielellä Aapelin kättä sekä killisti kiiluvin silmin poikaan. Käväsi haistamassa, vieläkö isäntä jäi kotaan, ja surkeasti vinkuen juoksi taas vahtipaikalleen.
Ennen päivän kajoa puhkesi lumimyrsky. Tuuli ulvoi kodan nurkissa, hiilihanko kaatui puuskasta kolahtaen ja särki pienen täysinäisen pullon. Silloin Jooseppi heittäysi suulleen mustalle likaiselle lattialle ja latki kielellään multaiseen rakoon juoksevaa jaloa nestettä.
— No voi sun ranskan purkunti… Hän järjesteli tehtaansa tuotteita, kantoi isomahaiset potelit heinälatoon piiloon, puhdisteli astioita, tiivisteli tulppia ja pyyhkieli hikisiä, sameita pulloja. Lopuksi otti maistiaismatista kolme pitkää ryyppyä (Kenkkunen ei suinkaan ollut juoppo, vaan mestarinarvo vaati kokeilua).
Lumimyrsky raivosi pimeydessä pelmuttaen ankarasti Ryysyrannan kaikkia kattoja ja kieputtaen nopeasti kokoon korkean kinoksen kodan eteen. Ja tuuli ulvoi pirtin nurkissa, soitteli savupiipussa, piipitti akkunoissa ja vihelsi lasten korviin outoja säveliä niin että pienokaiset surkeasti vikisten, jännittäviä unia nähden, kiemurtelivat pitkin lattiaa potkien itsensä paljaiksi ryysyistä… Ja pikku Kurli kätkyessänsä huokasi niin syvän huokauksen kuin siinä huokauksessa olisi humahtanut koko ihmiskunnan hätä…