Emäntäkin, joka makasi lullun vieressä, oihkasi.
Mutta Ryysy-Jooseppi seisoi kodassa nuoren viinan liikuttamana ja teki hengessänsä juhlallista tiliä siitä kaikesta, mihin ryhtynyt oli, sekä koetti kohottaa kohtalonsa esirippua:
»Me pieneläjät… me maaliman hylkylapset ja synnyinmaamme Suomen sontarengit… näinpä me, jumal-avita, täällä salojen siimeksessä tuppivyötä heilutamme… eikä myö ollakkaan mitään männinkäisiä, vaan oikeita ihmisiä… Tuota noin… ne meinaavat meijät näännyttää nälkään kuin polsut pursunsa ja tapattaa lapsemme kuin russakat kylmettämällä pirtin… mutta ei sitä niin vain Kenkkusista erille päästä — ehei — hoh! sanon minä eikä minua peloita pahasti Pirhonenkaan, tulkoon vaikka tuohon paikkaan… hattua nostaa Kenkku-Jooseppi ja tervehtii ryssäksi: rastu, rastu! astu sisään, astu! takkamiukast, lämmint ja liukast — otetaankos konstaapeli pieni nokkastokkari?… ja tietäähän tuon koko Rämsänranta, jotta ottaa se Pirhonenkin paukun putilkasta, kun ei vain satu vierasta miestä… halituli julli! heppulei! Onko siellä ketään?…»
Jooseppi höristi korviaan, vaan ei kuullut muuta kuin lumimyrskyn myrinää. Mutta yhtäkkiä hän oli näkevinään itsensä vanhan Vihtahousun kodan nurkassa pullojen takana ja alkoi nyt sitä manata:
»Eläkä liiku! sanon minä: pysy nurkassa hiien santarmipukseeri eläkä liikuttele jalkojasi… vai sinä tässä toisen putilkoita persoilemaan, sitäkö varten heitä yökauvet on raahattu kulkijain matkassa kirkonkylästä, jotta sinä, hirtehisen sarvipää, tulet potkimaan…
Hän poikasi itse jalkaa niin, että muuan pullo kaatui, mutta ei sentään särkynyt.
»Kato hylyky, kun kaateloo… top, top… reistaappas toinen kerta, niin kuonoosi saat… sinä junkkari se mun kantavaarianikin, sitä Pappa-Kenkkua, kuulut kapistelleen pääluuhun, kun Kenkku tuohisella keitti korpirojua tuolla Pahassa urussa, vaan pappapa oli kauhiasti karjaissut, jotta painutko Jumalan nimessä jalkoihisi… ja silloin olit uponnut urun pohjaan senkin kyöpeli. Halituli julli! Ryypyn minä tarjoan, jos ihmisiksi oot, vanha kelmi — hekkää tuossa! (hän otti itse siemauksen ja ojensi kuppia nurkkaa kohti) ja mäne nyt veli rienaaja Ristuksen, meijän Mestarimme ynnä kaikkien viinanviljelijäin kuninkaan nimehen — männikköön!»
Vekku koira tuli nuuskien tutkimaan, miten oikein oli rakkaan isännän laita. Mitä ukko siellä yksikseen mahtoi löpistä? Jooseppi hätkähti ja vähän kuin häpesi, muisti alastoman todellisuuden, sammutti tulet, pisti pullon taskuunsa, sulki kodan oven ja nosti raskaan pölkyn pönkäksi. Sitten hän kinokseen hupsahtaen hoiperteli pihan poikki pirttiin.
Oven auvetessa alkoi emäntä ääneensä voivotella: »Herra Jeesus, Herra
Jeesus…»
Idässä hiukan kuumotti päivän kajo. Lumimyrsky yltyi täyteen riehuntaan.