10.
Seuraavana aamuna varhain raahasi Jooseppi poikansa Aapelin kanssa kaikki vaaralliset todistuskappaleet korpeen — Pahankolon uruun — ja totesi tyytyväisenä, kuinka itse Luoja sakealla lumipyryllä peitti kaikki epäilyttävät jäljet. Päiväsydännä hän vielä sahoineen, kirveineen tavallisuuden mukaan hiihteli halkometsään ja teki huimaavan määrän halkoja, itsekkin ihmetellen, mistä niin paljon sai sielun ja ruumiin voimia! Siitä, siitä ne johtuivat — se siis ei voinut olla pahasta!
Vielä seuraavankin päivän hän ryskäsi kuniallisella työpaikallaan, mutta saman päivän iltana — perjantaina — ei mies enää saanut mielenrauhaa, vaan valjasti itsensä veturin eteen ja Iäksi iltapimeässä kinnaroimaan kirkonkylää kohden. Sekä selkärepussa että rumassa kontinröttelössä oli nyt tavaraa ja oli sitä Joosepissa itsessäänkin — mahdotonta olisi ollut kenenkään tuosta kyssäniskaisesta, ruumiinrakenteeltaan muutenkin särmikkäästä miehen jässikästä keksiä, mistä paikasta ryysyjen alta korpirojupullon kaula tai kylki pullisti esiin — ihmiskunta oli tottunut Ryysyrannan Joosepissa näkemään eriskummaisen olennon, jota likelle ei mielellään mennyt, vaikka oli nautinto kuunnella hänen iloista, intohimoista puheenporinaansa. Itse luonto oli varustanut Joosepin yksinkertaisella itsepuolustuskeinolla kaikkea inhimillistä tunkeilevaisuutta vastaan — Ryysyrannan Joosepissa oli näet oma kansallistuoksunsa, tämä hilpeä korvenpeikko oli eräänlainen näätä, jota ei poliisin rouvakaan hevillä suvainnut hienoihin huoneisiinsa. Mutta kaikki ne, joiden kanssa miekkonen syventyi asioihin, saivat luvan kiltisti kärsiä, ja tottapuhuen tuolla »Petkelkylän haisunäädällä» oli kyky jonkunverran, hillitä poistyöntävää uhoansa silloin kun hänet ystävänä vastaanotettiin. Metka mies, ovela kummitus.
Nytpä hän koirineen ja korpirojuineen toivorikkaana paineli keskuskylää kohden ja, paitsi Mullinmäkeä, sivuutti varovaisesti kaikki välillä olevat mökit. »Tirauttakoot itse, jos kykenevät — jokaisella oma myllynsä» ajatteli viinankeittäjä. Hän uhkasi sivuuttaa pimeässä Karihtaniemenkin, mutta eikös vaan pitänyt sattua niin että Amanta häikäle isättömän Immu poikansa kanssa vesikelkkoineen parahiksi laskeusi avannolle ja jäi nysä suupielessä katsomaan, kuka siellä oli menossa viittatiellä. Jo kuului Amanta huutavan perään:
— Elähän Jooseppi kulta kievarista sivu aja — mustakylki on tulelta.
— Palatessa pistäyn! huutaa Jooseppi, mutta, päästyään näkymättömiin, kaartaa takaisin maarantaan ja vetää kelkkansa tuuhean kuusen suojaan, komentaa Vekkunsa vahdiksi ja pyörtää Karihtaniemeen — mikä maahisen magneeti hänessä lieneekin tuossa niemessä vai niinkö hemaisevasti on Amantan huuto sattunut hermoon — »Jooseppi kulta»? Totta toisakseen — himotti kahviakin ja asiaan nähden oli varovaisinpa olla yötä mökissä ja vasta aamupimeässä kiiruhtaa kylään tärkeitä ahväärejä toimittamaan.
Iloisen ovelasti otti Amanta Joosepin vastaan — Kusti ei ollut kotosalla — ukko Jaakko siinä paraikaa lopetteli päivätyötänsä puuastiainteossa — lattia lainehti lastukkoa ja Amantan pikkutytöt pyllyilivät rikkaläjässä. Jooseppi varoi visusti ilmiantamasta matkansa tarkoitusta, ja kun Amanta kysäsi että:
— Mihin sinä veturisi heitit? niin Jooseppi kylmäkiskoisesti vastasi:
— Sinne tuppasin tiepuoleen, kukapa häneen tyhjään kelkan raatoon kajonnee.
— Ka ei kukaan… Mitä sitä joutavaa… Eikösss p…, pärpättää ukko Jaakkokin halkihuulin, mutta Joosepin tarkka siansilmä huomaa kyllä Amantan silmäin vilkutuksesta Immu pojalleen että kyllä se naispaholainen vikoo, jotta on veturissa jotain arvokkaampaa kuin »tyhjä»…