— Onko sulla koira vökäle taas matkassasi? kysyy Amanta kahvipannua hoitaen hiilloksella.
— Mitä sinä mun koirastani? tokasee puolestaan Jooseppi silmiään sipristäen.
— Hyvyyttäni minä vain kyselen, mutruilee Amanta viekkaasti, — nuo lapset ne äsken sun koiraasi kaipasivat — lunpalasia ovat varanneet tuonne porstuan loukkoon jyrsittäväksi…
— Ei sattunut Vekku matkaan, kotiin jätin! valehteli nyt Jooseppi, arvellen itsekseen: »saapa nähdä, mikä taas on tekeillä?» Hän pani kyllä merkille, että Immu poika pujahti ulos, mutta luotti vahtiinsa. Amanta kaatoi Joosepille kukkuraisen kupin kahvia. Silloin Jooseppi ei kestänyt kiusausta masentaa Amantan pirullisia tuumia, vaan vetäsi povestaan täyden pontikkapullon:
— Syyrakki sanoo: mikä elämä se on, kussa ei viinaa ole?
Amantan silmät repesivät suuriksi ja ukko Jaakko, vanha viinamies Ruukin käynnin ajoilta, iski lempeästi silmää. Siinä silmäniskussa oli koko elämä! Jooseppi suomensi:
— Ei tämä minun keittämääni ole enkä ole eläissäni meinannutkaan keittää — savottamiehiltä tämä oli haihtunut hankeen, niin talteen korjasin ja vilulääkkeeksi matkaani otin.
Hän kaatoi kolme täyttä kupillista hiukan sameaa nestettä.
— Voe raato kun olee ruokasaa! riemahteli Amanta.
— Hyvää on! julisti Jaakko ukko.