— Ja mikä sulla on asia oloviaan? Mikset pysy pöksässäsi?
— Tupakat loppui akalta ja ihteltäni, selitti Konsta rempseästi.
— Ei tämä ole tupakkavapriiki! ilmoitti Jooseppi vihoissaan.
— Ka senpä tähen juuri roppia pyysinkin, pilaa laski Konsta nauttien toisen hämilleenjoutumisesta. — Pontikka-putiikkihan tämä on, koira vie!
— Pötki helekutti omaan putiikkiisi!
Jooseppi oli kauhtumuksen rajoilla. Se tuo veli Konsta saattoi olla suolasuinen jalli, kun sille päälle päityi. Epäluotettavakin se olla saattoi!
Elettävän Konsta vaistosi veikkonsa puhkeamisen hirmumyrskyyn ja pökäsi pirttiin. Tämä miehen kaikki liikkeet olivat nopeat, nytkähtelevät, kuten sielunsakin oli törmäilevä ja töksähtelevä. Ikuinen taistelu puutetta vastaan oli hänet särmikkääksi hionut. Hän noitui äänekkäästi pirttiin syöksyessään ja kumartuessaan kamanan alitse — hän oli pulska mies, solakka ja pitkä — oli vaikea uskoa häntä Petkelkylän kurjimman saunakötyksen isännäksi ja Joosepin, kyssäniskan, veljeksi. Jos hänet olisi puettu ratsuluutnantin univormuun, olisi hän miellyttänyt ylhäisimpiäkin naisia. Nyt oli hänen naismaailmansa supistunut vain omaan harmajaan, piippuleukaiseen muijaansa, joka, samoinkuin Joosepin ja Karihta-Kustin eukko, vuodesta vuoteen vaelsi vatsa pystyssä, vaikka ei heidän kanakopissaan enää sijaakaan ollut olisi ja vaikka Konstan ulkoviljelykset enimmäkseen olivat männynkäpyjä, kuten muillakin Petkelkylän pieneläjillä.
— No voi sun turkinpunanen pikkuporvali tuota Jooseppia! purki sisuaan Konsta lysähtäen penkille kuin gorilla pitkine käsineen, jotka alati lonksahtelivat liitoksissaan. — Että on Jumala mulle luonut mokomia mäskintonkijoita velimiehiksi. Kun toinen kolmen neljänneksen takaa hikireuhkassa hiihtää aamutuimaan toivottamaan lihalliselle veljelleen hyvää huomenta, niin eikös tämä mäyräkoira tiuskase jo kynnykseltä: »mene hornan tuuttiin!»
— Mikäs pakko sinun sinne kotaan oli nokkaasi pistää! sanoi Kaisa-Reeta puolustaen miestään.
— Hitostako minä tiesin, että tässä hotellissa liköörejä lirutetaan!