—On oltavat Elettävässä, kun tupakatkin loppui!
Miestä tosiaankin taisi kalvaa ääretön tupakantuska. Kaisa-Reeta meni Joosepin kätköille ja viskasi Konstalle kuin koiralle luun, kolmituumaisen pätkän pikanellia. Silmänräpäyksessä hotasi Konsta pikanellin poskeensa ja nautinto tekasi miehestä aivankuin toisen ihmisen.
— Sitä ihan hermostuu, jos ei saa tupakkaa…
Mutta Jooseppi kodassa päätteli: »Jos en sille visapäälle vie ryyppyjä, niin kyllähän ilkimys ilmiantaa.»
Ja hän tuli pirttiin pieni pullo povessa, vilkuili altakulmain velimieheensä, etsi käsiinsä herroilta saamansa jalattoman lasipikarin ja kaasi ryypyn:
— Kopsautahhan Konsta!
Äänettömänä nakkasi Konsta suuhunsa väkijuoman.
Toisen, kolmannenkin — velimiehen tarjouksesta.
— Myö! möksäytti Konsta verenpunat kasvoillä ja silmä kiiluna kuin tiikerillä.
— En! jymähti Jooseppi lujasti. — Minä en ole mikään viinanmyyjä.
Kotilääkkeeksi minä vaan…