— Minulle? Sanoppa saamari soi, miksikä et minulle?
— Se on minun asiani…
— Ja minun asiani on nyt lähteä kirkonkylään asti hiihtämään tupakan perään, sanoo Konsta katkerasti sylkäisten pikanellinsa alas lattiaan. — Paljonko maksoi tuo akkasi antama pikanelli?
— Voi ryökäle, kuinka olet hävytön mies! huutelee Jooseppi reisiinsä lyöden. Vaan Kaisa-Reeta toimittaa selän takaa lujasti:
— Ei lasketa sukulaismiestä ilman kahvia talviselle taipalelle.
Jooseppi häkeltyi ja pyörähti ympäri ja iski silmää akalleen ajatellen salaman nopeudella:
»Kato hylyky kun on äijällä älyniekka akka — se on kaukaa viisas — se on tiplomaati.» Ja Ryysyrannan isäntä naurahti muikeasti:
— Ryypätäänhän tosiaankin kuppi kuumaa, niin puhutaan, Konsta, asiat puhki.
Konsta ei kestänyt kiusausta: kolmeen viikkoon ei oltu Elettävässä kahvipannua kallistettu. Hän lyykähti laihoille peräpakaroilleen ja painoi pitkät kätensä polviaan vasten. Siinä istui kallella kypärin eikä virkkanut halaistua sanaa. Hänessä taisteli suuttumus ja leppymys ylivoimasta — aivan tavallista oli, että suuttumus sai ylivallan.
— Ei sinun tupakan takia kannata kirkonkylälle asti hiihtää, puheli
Jooseppi kahvia juotaessa. Ja hän meni peräisestä hakemaan sekä
Väkevää-Mattia että pikanellia. Konsta kaivoi rahat housuntaskustaan…
Kaisa-Reeta kaasi kolmannen kupin Konstalle.