Veljekset silmäilivät vaivihkaa toisiaan ikäänkuin sieluissaan mitellen toistensa voimia. Teki mieli purkaa sisunsa, mutta nyt sovinnon tunnelmissa oli vaikeata ruveta syyttelemään toisiaan, kun kahvinjuontikin oli luonut kotoisen tunnelman ja Joosepin lapset tulivat lähemmäksi, keikkuivat polvella ja puhuttelivat Konstaa sedäkseen.
Jooseppi kaasi kokeeksi neljännet maljat kaikille ja nyt otti Konstakin kopsun. Hänen suunsa jo aukeili ja hän tahtoi johtaa puheen äskeiseen, miksi ei veli hänelle saattanut myödä jotakin puolta litraa, mutta sanomatta se jäi. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn, tuippasi vihaisesti kättä ja hyökkäsi ulos suksilleen. Pihalta ottaessaan vauhtia alas aittatörmää, mies sanoa sorahutti lakki silmillä:
— Piruja te sittenkin olette! Hampaan koloon panen…
Sompasauvat vain huiskahtivat mäen alta ja sinne viittatielle katosi
Konsta Kenkkunen.
— Antaakohan, kehno, ilmi oman veljensä? hätäili Kaisa-Reeta taas tyrmistyksissään, kun Jooseppi palasi pirttiin.
— Lempo hänet tietköön, arveli Jooseppi. — En minä sille äikkäpäälle salon samppanjaa ruvennut mittaamaan: jos oisi omituisen pullon saanut, niin oisi saattanut käydä minulle kuin Käkivaaran Kallelle — kun hintin tuli hiprakkaan, niin ilmiantoihan ruoja, tämä Konsta, taipalella itse Ylijängän poliisille, jotta sieltä ja sieltähän tätä sosetta saapi. Ja tiilenpäitähän vörpiiskatut panivat Käkivaaran Kallenkin lukemaan!
— Tiilenpäitä sitä vielä sinnäi jouvvut lukemaan, tuomitsi Kaisa-Reeta: jos et aikanasi heitä riivattua hommaa poikkeen!
— Maahanko tosiaan tahtoisit minun kaatavan? Näin hyvän sinukan? ihmetteli Jooseppi naukuvalla äänellään.
— Vaikka tunkioon! sanoi emäntä, jota ei edes pieni ryyppy pehmittänyt.
Jooseppi meni kotaan. Mutta hän ei ehtinyt olla puoltakaan tuntia rauhassa, kun hänet taas yllätettiin samalla tavalla. Toisen veljen, Lintuniemen Roopen, musta pää näet työnsihen sisään.