— Ja öykkäreiltä! vielä petraa Paavo. — Minä en iltikseni istuskele siellä, kussa pilkkaajat ja koiranleuvat istuvat. Vai oletko nähnyt, naapuri? tinkaa Ukko-Paavo hieman niinkuin jo liikutettuna.
— Enpä tosiaan muista nähneeni! kimahtaa Jooseppi. — Tässä kylässä ei ole ketään muuta niin yksivakaista musikkaa kuin sinä, Huhmarniemen Ukko-Paavo!
— Minä en käyskentele kommuunain kokouksissa! kehasee Paavo jo ihan punaisena naamaltaan.
— Enkä minä! julistaa myös Jooseppi. — Se tuo politikka… on pirusta.
Pirusta se on!
— Niin se on! lämpenee kauttaaltaan Paavokin, rauhan mies. — Se on sitä Rumahisen savottaa, sitä Anttiristuksen viimeisten päivien rienausta, josta Sana meitä ankarasti varoittaa.
— Oikein! iloitsee Jooseppi. — Sinä oot tomakka ukko ja sinusta minä riivatusti tykkään. Meillä sitä ei tämän rannin kanssa riitaa tule!
Ja Jooseppi lyödä räppää Ukko-Paavoa rakkaasti polviin.
— Ei kai sitä tähänasti ole riita-aihetta kopeutunut, todistaa Paavo.
— Eikä kopeu vastakaan! vakuuttaa Jooseppi.
— Se on kaikki taivaallisen Isän armossa niinkuin tämänkaltainen naapurisopukin, puhelee Paavo lauhkeasti.