Jooseppi tahtoo lisätä höyryä henkipannuun.
— Otetaanhan, Ukko-Paavo, vielä vähän vahvistusta. Minusta on pikkuhiljaa mukava peli, kun miehellä on niinkuin hiirenpesä täällä nuppirustingissa ja saa siivota suuvärkkinsä puhtaaksi…
— Mukava, mukava se on… Ja hyvä tavara!
— Hyvä! Saapi sitä joskus omaansa kehaista.
— Ka saapi, saapi…
— Sanoppa nyt, rakas naapuri, että mitä sinä oikein juuria myöten tuumaat tästä nykyaijan kieltolaista?
Jooseppi oikein naukui ja korosti sanaa »kieltolaki».
Ukko-Paavo kopisteli jämerän äkkiväärän piippunsa ihan tyhjäksi perskoista, latasi omasta massistaan kessua, sytytteli verkkaan, imasi sauhun sisäänsä ja sanoi huokaisten syvään:
— Se on tuota sillä lailla, kuulehhan Kenkkunen, jotta kieltolain pykälästä ei Pyhässä Raamatussa rohveetain kautta puhuta pyhäsen pöllähtävää!
— No se on jullilleen sanottu! huudahtaa Jooseppi haltioissaan. — Ja minun nimeni elköön olko Kenkkunen, jos ei nyt oteta tätä viimeistä tärskäystä pohjasakkoja myöten. Terve!