13.
Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös — pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria…
Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään: »Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen mies? Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi!» Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta Kenkkuset eivät ole tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta, ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi, röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka viikko muuttaa kalsongia!»
Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus lemuavaisten legioonassa.
Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut. Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin — piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»
No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin… Kuka hulttio mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan. Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen, Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia» oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli sapelinsa — mutta… No niin, puhumatta paras.
— — —
Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:
— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan, sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna näkemään Lutikaista?
— Lutikaistako haet? Matikanpyynnissä hokevat olevan Pärsämöllä.