— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo mäkitupalaisen elämä…
Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!
Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin…
Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:
— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien tuhansien halkourakat ja rahannuusa…
— Vai on sulla urkot… En minä… kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen on Kajaanissa, vastaa poliisi.
— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.
Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti», semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita räkänokkia — tästä paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaa-myöten maiskahtaa vaikka ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen…
Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne — papittomaan pappilaan.
Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat toisensa.