— Ts… Ei halaistua, sanaa kenellekään!
— Kyllä vain minun hampaitteni takana pysyy.
— Terve!
— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen ymmärsi yskän.
Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra… on reilua miestä, mutta hemmetin hankalassa asemassa… Vai olikohan siellä kanslian nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja — palkan eistähän se sekin… Kyllähän se Koskeliini on maininnut että hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä täytyy olla jokaisella…»
Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian, jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta sekin…
Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona — ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.
Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin…
Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat hänen omallatunnollaan…
Kuhnimus, kähnimys, ryhmys, rähmys!