Kaisa-Reeta raiska siellä kotona… Pikku Kurli… ja se seitsemäs…?
14.
Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää. Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia, uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen, sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti — hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta — tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja ja pistää keihäillä karhuja, mutta ihmistä se ei koskaan tapa. Tämä on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä, tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua kansaa se on.
Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana, nöyränä ja ystävällisenä herrana että sellaiselle herralle antaa toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista ajoista ovat kunnioituksella latkineet.
Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, täytyy ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta, siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää… Ne siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta kieltolakifilmiä, siellä siitä saattaa olla siunausta, mutta täällä kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa — täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe, eikä synti.
Monopooli, monopooli Rämsänrannalle!
Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.
— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra? supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se ottavan… tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin maanmittarille kuin kinkeripapille.
— Ettehän pane pahaksi, herra valtesmanni, jos tuota niinkuin…?
— Sydämellinen kiitos, ei kai se pahaa tee näin talvipakkasella…