Ja nimismies otti kopsut ja hänen silmänsä välkähtivät kauniisti.
— Mutta tämähän onkin hyvää! livahti häneltä.
— Ei sitä toki hyvälle herralle kehtaakkaan tarjota huonoa.
Ottakaahan, jos vain maistaa, herra vallesmanni!
— Isäntä ottaa myös itse… Noissa talojen ja torppien peräisissä ja pirtin peräkamareissa oli niin kodikasta vähän viivähtää — emäntäin kahvi oli mainiota — ei sellaista Etelä-Suomessa saanut edes hotelleissakaan, ja kievarien, matkustajakotien ja tuhansien kahvilain kahvit pitkin suloista Suomeamme olivat silkkaa sikurinsumppua tai muuta mustaa luirua — täälläpä vielä tunnettiin todellinen kahvinkeittotaito, täällä korkealla, köyhässä Pohjolassa! Ja totisesti oli Pohjolan pontikassa muinaissuomalaisen ruisriihen raikas maku — eivätpä, enkeli nähköön, rautatien rintamailla osanneet näin repäisevää ilolientä liruttaa — kotimainen teollisuus kukoisti siis kaukokorvessa — vahinko vain että valtio tähän teollisuudenhaaraan nähden suhtautui kielteisesti. Pohjoista tasavaltaa tämä oli, sitä, jonka pääkaupunki ei ollut Helsinki…
Kruunun nimismies, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tuli haltioihinsa, jäipä yöksikin niin mukaviin taloloihin istuskellen myöhäisiin pikkutunteihin isäntäin, hyvien naapurien ja siivojen nuorten miesten kanssa.
Puhuttiin puhki kaikki, mitä vilisee taivaan ja korven välillä — oikeita puheita ne olivat, elämän ja yhteiskunnan totuus-kosketuksia. Mutta aivan erityisesti huvitti Carolus Koskelinia se lapsen naivi usko, mikä vielä vallitsi näillä takamailla…
— Onko herra vallesmanni käynyt sitä ministerikoulua?
Koskeliini naurahtaa:
— Hallintotutkinnoita minä vain olen suoritellut.
— Niinpä hyvinkin, mutta teistä taitaa lopussa tulla tämän läänin maaherra?