— Kiitosta vaan — kuuluu se tuo toisten Veeru käyneenkin… Hyvin kiitteli alhaiseksi tämän vallesmannin ruustinnaa. Supliiki oli ollut…
— Sanotteko te ihan ruustinnaksi meidän nimismiesten rouvia? ihmettelee vallesmanni.
— Ka niin on meijän puolessa tapana. Vaan ei sitä Perkenheimin rouvaa ruustinnaksi ruukattu. Se oli ylettömän ylypiä ihminen. Ja häjy — häjy se raato oli. Parempi se sittenkin ihte Petteri Perkenheimi oli, vaan akka hällä oli ilikiä!
Carolus Koskelin vilkuttaa silmää ja huoahtaa syvään. Nappaa maljan pohjaan ja tekee lähtöä.
— Kiitos isännät, nyt täytyy jatkaa matkaa. Mitä minä olen velkaa?
— Ei puhuta velasta, herra vallesmanni! sanoo talon isäntä juhlallisesti. — Ja minä kyllä jouvan tästä ihte kyytiinkin…
On lauvantai-iltapäivä, leuto sää, sinihaalea talvinen taivas ja koko korpiluonnossa tuollainen leppoisa tuntu, jolloin silmänsiintämättömiin häipyvä järvenulapan viittatiekin näyttää elävän, vaikka ei tuolla tiellä kymmenen tunnin väliaikana usein huomaa ainoatakaan kulkijaa. Ryysyrannassa on riihisauna parahiksi pölähtänyt lämpiämään ja sankka tervastuoksuinen sauhu pulpahtelee ovesta, tuprahtelee ränstyneen tuohimalkakaton räystäistä sekä seinien ylimäisistä saumoista. Silloin näkyy tikkatien äärimäisessä päässä musta pilkku, joka lähenee vitkaan, ja vihdoin siitä muodostuu hiihtävä mies, joka viitanväli viitanväliltä liukuu likemmäksi, jo erottaa sompasauvojen huiskeen, jo itse hiihtäjänkin, joka ei näytä tavalliselta — Ryysyrannan koira päästää murinan, pian äkeän haukunnan ja syöksee keränä alas jäälle. Kuudet Iapsenkasvot kapsahtavat pirtin akkunaan, nenät litistettyinä päreillä ja rievuilla paikattuja lasiruutuja vasten, koettavat tirkistää ja tutkia että kuka on tuo outo hiihtäjä? — eivät tunne… Jo ilmestyy ylimpään ruutuun isäntä Joosepinkin naamataulu ja ikäänkuin elinkautisesta ruutuun painamisesta lytistynyt nenä. Jooseppi huudahtaa kimeällä äänellään.
— Jopahan tuloo uusi vallesmanni. Kalle Koskeliinipahan on, näkyy — hip — juu!
— Siunaa ja varjele! säikähtää Kaisa-Reeta, helmat märkinä, — meillekkö se ihan tulee? johon Jooseppi muikeasti toimittaa että:
— Meilleppä tietenkin — kuhtunuthan minä hänet olen — ja oonhan tuota koko viikon sulle korvaan vinkunut, jotta pyrähtää se ennen pyhää — se on rontti ja henu herra, et tarvihe vähääkään ruusailla!