— Mutta kun ei ole vaatteita…, vaikeroi itkua tuhertaen vaimo, hätäisesti hypistellen lyhyttä, haalistunutta röijyään, jonka alta vatsa pullottaa korkeasti koholla.
— Ei se vaatteista välitä, väittää Jooseppi vapaasti, — ihan näiltään minäi hänet vastaanotan. Pyöräytähän heti mustakylki lielle — nyt tästä tulookin eri lysti illatsu Ryysyrantaan. — Vierailuillatsu!
Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin, ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs tästä pääset…? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä… eiköhän vain naura vallesmanni?… no kaikenlaisiin sikolätteihin se Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!
— Syyti, Vekku, syyti!
Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä miehisillä miehillä.
— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni silmillään nauraen.
— Ka tämä, tämä se on se kuuluisa! korostaa Jooseppi. — Ja nyt saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.
(Jooseppi tavoitteli kai juristia, vaan turisti siitä tuli.)
— Ja miksei ilkeäisi…, kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.
Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita… Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen savuke hampaisiin…