Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut vasiten vallesmannia varten.
— Panehhan, vallesherra, talon tupakka!
Hän — Jooseppi — korosti sanan talon, jota aniharvoin taisi tapahtua tässä mökinrähjässä.
— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus — peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»
— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»
— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia. Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan. »Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään tympääntymystä…»
Kaisa-Reeta kaasi kahvia rikkolaitaiseen kuppiin.
— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät…
— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?
— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä… Mutta Jooseppi käy kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä pölyt sormellaan ja sanoo: