— Kun on näin korkea vieras matalassa talossa, niin isäntä juo tuusasta.
Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui takkinsa.
Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi silmää ja virkkoi:
— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.
— Eläkä vie vierasta, hätäilee emäntä, — minä lasken kahvia.
— Pikajalkaa me takaisin tulemme, naukasee Jooseppi.
Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.
Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman punehtunein kasvoin.
— Semmoinen se on vanhan kansan peräpöksä, puhelee Jooseppi.
— Mikäs vikana, hymyilee vallesmanni, savuke hampaissa.