— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta…
* * * * *
Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen pakeni.
Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine helmikruunuineen!…
— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.
Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan liikuttaa ja hävettää.
— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.
Mullimäen Juuso murahti:
— Sulla on viini käytös, sinä out ollunna sotaväessä, perkele…
— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.