Mutta Mullimäen Juuso rypisti mustia kulmakarvojaan ja puhui:
— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan…
Hän noitui sydämensä pohjasta.
Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy tuli.
— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron…
Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin, ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.
— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu herroillakin!
Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:
— Vaan lehmäsipä sen lystin lopuksi menetit.
— Se… se siin oli ikävä kohta…, sanoi Hanneskin siivokseen.