Jooseppi tunsi puukon piston sydämessään.
— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi korkeammalta taholta työnnetty?…
Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.
— Annahhan se taskutaavetti tänne, pyysi Mullimäen Juuso miehekkäästä.
Jooseppi oli löysännyt halailevat kätensä.
— Ei hätää, niin kauvan kun sulla tätä riittää!
— Niinpä taitaa olla, ilostui Jooseppi.
— Niin se on, sanoi Harmajavaaran Hanneskin.
Ja he joivat pullon pohjaan.
Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen. Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä? samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet? nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön ihminen.