Oli niin henu olla!

Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara olivat huomenna samat kuin tänään.

— Hei rannit, lausunko minä…?

— Ka lausu!

Mutta Jooseppi ei saanut yhtään runoa suustaan.

Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

— Hiljaa…, sopersi Hannes.

— Eipä ole ennen tänne asti kuulunut — nyt kuuluu, mutisi Juuso.

— Se on kirkonkello! ilmoitti Jooseppi ja pani kätensä ristiin.