Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään korkeiden voimien puoleen ja etsimään sieltä kaiken apunsa elämän hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.
»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan lumoa vastaan: »Mitä hyötyä minulla on kirkosta? Jo hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he, syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään, vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri — omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja — päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle tuottanut iloa!
— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi ajatuksissaan.
— Antaa soida…, sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät — koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.
— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä kansa koko kirkkohoitoa?
— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin, joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä taas köyhät saatanat, moukat…
— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä me teemme, siitä tässä on kysymys?
— Se on Ristuksen kirkko, sanoo Harmajavaaran Hannes leppoisasti.
— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.
— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen »historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.