Hannes ehdottaa ylösnousemusta hangesta. Noustaan hiukan retkuvin koivin.
— Käytäneekö Karihtaniemessä?
— Käyvvään kehnossa — annahhan kun. Amanta taas kahvit keittää.
— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se yöllinen kahakka.
Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin, jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti sinikuulasta sunnuntai-taivasta.
Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:
— Polttelehhan Juoseppi mustaa karhua!
— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle Hannekselle… Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin, vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:
— Myötkö märkääkään? — Aa?
— Aa! panee Jooseppikin ja supattaa ukon korvaan. — Pistäyhhän pihalle…