Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle.
Totisesti hän tämän vielä — kostaa!
Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.
Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää kirkonkylään kaartaen.
18.
Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää — hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut, sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin, nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille, joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi. Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä — ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta, ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta, kostonhimosta.
Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen — kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä, rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi! Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen koskeekaan köyhiin mökinmiehiin…
Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:
»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja mies se onkin Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta. Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante…
Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto…
Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja, tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta. No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja, mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin paljastaisi…? — oikeuden edessä… koko höskän… siitä se taitaisi ryminä syntyä… »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma? Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla…»