Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin. Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa. Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi, metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon. Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.
— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen pukkaili.
— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi kimeästi.
— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili…, selitti Hannes.
— Vai mäkiä muka laski…, murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.
Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä, ei ollut vielä tulia sytytetty.
Korkean jyväaitan edustalla petkelkyläläiset pistivät tupakan.
— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.
— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.
— Ja mukavat hällä oli ne poijat…, jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.