— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.
— Me oltiin sen Ryytin kanssa rippiskoulukampraatit, kertoi Hannes.
— Ja minä Iivari poijan kanssa! kiljui Jooseppi.
Vaan nyt on kaikki muuttunut, lausui Hannes ja nousi suksilleen.
Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä. — Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli meikäläiselle on ollunna…
Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:
»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»
Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla. Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.
— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen, puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu »Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».
— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta
Mokulan kylästä.