Vaan kuulkaahan, minkälaisia kujeita noilla lapsukaisilla vielä oli!
Eräänä iltana, kun Äiti oli kylässä, alkoi Puuro-Petteri huutaa että hänpä taas tahtoo puuroa ja että hänelle pitää keittää puuroa kokonainen saavillinen.
Niin silloin Pöksy-Paavo riisui housunsa ja viskasi vesisaaviin ja Paita-Maija riisui paitansa ja paiskasi myös siihen puhasvesi saaviin ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi otti pieksunsa ja pudotti nekin vesisaaviin ja sitten Pörrö-Kerttu rupesi muka emännäksi ja alkoi hämmentää niitä pöksyjä ja paitoja ja saappaita ja tuumaili että ovatpa ryynit vähän pahanhajuisia, mutta hyvin höystöisiä kai ne ovat ja että tästäpä tulee mainio puuro Puuro-Petterille.
Puuro-Petteri seisoi saavin vieressä ja irvisteli ihmeissään ja ihan näytti uskovan että Pörrö-Kerttu hänelle keittää hyvän puuron. Ja Pöksy-Paavo, jolla paljaat kintut näkyivät, tiesi sanoa että pitää tähän puuroon vielä panna maustettakin ja juoksi isän kamarin pöydältä ottamaan mustepullon ja kaasi musteen siihen vesisaaviin. Ja kaikki lapset seisoivat saavin ympärillä ja katsoivat ihastuneina saavin sisään, kun Pörrö-Kerttu hämmenteli, hämmenteli — kirnunmännällä.
Mutta Puuro-Petteri maiskutti suutaan ja sanoi:
— Milloinkahan se sitten kiehuu?
— Kyllä se kiehuu viiden minuutin päästä! sanoi Paita-Maija, vaan kyllä siihen pitää vielä panna suolaa, muuten se tulee tuimaa.
— Suolaa, suolaa! huusivat kaikki lapset naurussa suin, vaan pikku
Klosu-Klisu-Kaaperi, joka ei vielä osannut sanoa ässääkään, huusi että:
— Tuolaa, tuolaa! ja koppasi halkolaatikosta kaksi kourallista roskaa ja heitti vesisaaviin ja toiset lapset pitivät pikku Klosu-Klisu-Kaaperia hyvin älykkäänä miehenalkuna ja hyväksyivät hänen tekonsa.
Mutta sitten pikku emäntä, se Pörrö-Kerttu, sanoi että: