— Nau, miau, kurnau! kuului yhtäkkiä surkea ääni kiven vierestä. Pikku
Poika ei ensin ymmärtänyt, vaan ajatteli: "Nyt luetaan kuulutuksia!"
Mutta kun hän katsoi alas maahan, niin siellä seisoikin Kissa Mirri,
häntä pystyssä kuin seiväs.
Silloin Pikku Poika vasta oivalsi että kyllä kai se on lähetetty häntä kotiin käskemään.
Ja poika hyppäsi alas kiveltä ja läksi totisena astumaan kissan jäljessä. Otti kiven laatan kainaloonsa ja asteli harvakseen ja tuumaili kissallekkin: näetkös — minä tulen kirkosta, tämä on virsikirja.
Ja aivan yhtaikaa kuin isä ja äiti ja tytöt, astui Pikku Poikakin toisesta portista kotipihaan huutaen tytöille:
— Hei! Terveisiä! Minäpä olin kirkossa!
— Älä narraa! sanoivat tytöt.
— Olinpahan! väitti Pikku Poika. — Ja nyt sitä Mustaa Aapelia retuutettiin kirkkomaahan.
— Älä höpötä! nauroivat tytöt.
— En höpötä! sanoi Pikku Poika. — Arkkipiispakin käväisi kirkossa, vaan ei ruvennut istumaan.
Isä ja äiti ihmettelivät ja hekin kysyivät: