Yhtäkkiä kuului ukkosen jyrähdys ja ankara vihuri kulki yli jään. Sitten alkoi hirveästi tuulla. Huu! Huu! ulvoi tuuli, mutta se kuulosti sangen suloiselta.
— Nyt niille jäille taisi tulla lähtö! huusi isä tikapuulta. Aivan oikein: hirmuinen tuuli puski jäitä ja koko järven selkä läksi irti.
Isä heitti maalauksensa ja juoksi rantaan.
Kummallinen sorina ja ryminä ja kohina kävi järvellä.
— Heipähei! huusi isä, nyt meidän talvitie huilaa. Katsokaa kuinka viitat kaatuvat. Hyvästi Talvi! Sanokaapa tekin lapset hyvästi ukko Talvelle. Nyt hän menee pois.
— Hyvästi Talvi! huusivat lapset. — Ja terveisiä perään! Tule vastakin meille, mutta älä viitsi tulla liian varhain!
Jäät ryskyen purjehtivat sivu talon.
Kaikki katsoivat ihastuksissaan, kuinka Talvi teki lähtöä ja miten Kesä oli tulossa.
— Näettekös! huusi isä. — Tuossa ne Talven Tuittupäät istuvat jäälautalla ja itkevät ja parkuvat niin paljon kuin kurkusta lähtee. Ne huutavat että: emme me tahdo vielä mennä. Emme! emme! emme!
Mutta perässä — katsokaa tuolla viimeisellä jäälautalla — seisovat Kesän Keijut ja huitovat käsillään ja heiluttavat koivunoksia ja huutavat hihkuen iloisesti: Menkää, menkää! Menkää pian! Menkää Talven tuitut, Vilulan villit, Pakkasen penikat! Luistakaa matkoihinne että pääsemme soutamaan ja uimaan.