Lapset katsoivat jäälauttoja, joita isä osoitti, ja näkivät vielä enemmän kuin mitä isä näki. — Kuulehan isä, sanoi Valkotukka. — Tuittupäät tuolta huutavat että: mepä tulemme takaisin! Mepä vain käväisemme toisella rannalla. Ja otamme suuren poikajoukon mukaamme ja tulemme antamaan Kesän Keijuille selkäsaunaa. Saattepa vain nähdä. Muistakaa! Muistakaa! Varokaa! Varokaa marakatit!
Vaan Keijut huutavat vastaan: Suut kiinni! Me työnnämme teidät alas koskeen. Koskeen! Suinpäin! Pää edellä! Loiskis! Kuperkeikkistä!
Vaan silloin Talven Tuittupäät rupeavat itkemään kahta kauheammin. Voi voi voi! ne huutavat. Älkää olko niin julmat! Emmehän me ole niin pahoja kuin te luulette. Pysäyttäkää, pysäyttäkää, älkää lykätkö, me hukumme, me hukumme, armahtakaa — tehdään sovinto. Leikitään yhdessä!
— Mekö teidän kanssa yhdessä leikkimään? huutavat Kesän Keijut. —
Hyi! että viitsittekin puhua! Ettehän te osaa leikkiä meidän kanssa!
Tehän aina suututte ja purette kuin koirat terävillä hampailla.
— Itse ette osaa meidän kanssa leikkiä! vastaavat Tuittupäät vihaisina. — Tehän aina puhallatte lämmintä henkeä niskaan. Ja varistatte kuumaa hiekkaa paidan alle.
Kesän Keijut ja Talven Tuittupäät kinastelevat kauheasti ja rupeavat painimaan.
Tuittupäät viskaavat jääsirpaleita Keijujen päälle, vaan Keijutpa heittävät Tuittujen silmille kylmää vettä. Vettä ja jäätä lentelee ilmassa ja jalat kopisevat…
Niin se onkin! saneli isä. — Nyt ne juuri tappelevatkin. Mutta katsokaa, lapset, samalla tulee Luojan puuska ja ajaa sekä Talven Tuitut että Kesän Keijut kauvas järvelle. Hirveä hätähuuto kuuluu. Ja yhtäkkiä kaikki yhdessä mylläkässä menevät alas koskenniskasta.
Sinne, koskeen, ne näyttävät hukkuvan molemmat sekä Tuitut että Keijut.
Vaan heti kun riitapukarit ovat painuneet veteen, katso: rannalle nousee aalloista ihmeellinen, ihana olento.