— Minä olen Suomen Kevät! huutaa kummitus. Minä olen Tuittujen ja Keijujen ystävä. Minä rakastan kumpiakin. Minä lämmitän Tuittupäät ja kylvetän Keijut, vaan älkää peljätkö: ne elävät kummatkin. Juhannusyönä taas saatte nähdä Keijut ihanissa kesäpaidoissa tuomentertut käsissä, mutta sitten — Kekrinä — saatte nähdä kaikki Tuittupäät valkoisissa turkeissa. Ei kukaan olekkaan kuollut! Enkä minäkään kuole, menen vain piiloon laakson liepeelle ja tulen jälleen takaisin, silloin kun minua tarvitaan.
Näin puheli isä ja lapset katsoivat ihmeissään liikkuvia jäitä, jotka hauskasti hajosivat. Ja rantavesi paisui ja kevättulva nousi ja vesi vei mennessään saunan portaatkin. Vaan illan tullen koko järvi oli auki, ei ainoatakaan jäälauttaa enää näkynyt. Kosket pauhasivat ja pienet linnut lauloivat.
Silloin isä lykkäsi veneensä vesille ja läksi lasten kanssa haukirysilleen.
Sitä nimittäin täytyy saada kalaakin elääkseen tässä surkeassa
Suomenmaassa. Vaan eikös kevät sentäänkin ole suloinen?
Aalto loiskaa! Laine lyö!
Nyt se alkaa hauska työ!
Saapi uittaa lastulaivaa!
Saapi hiekkakuoppaa kaivaa!
Kuperkeikkis! Lapset hoi!
Päivä paistaa! Leivo soi!
16.
Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu.
Kesälän talo seisoi suuren järven rannalla. Talossa oli kymmenen lasta.
Lasten nimet olivat seuraavat: Antero, Beela, Desdemoona, Erkki,
Feeliks, Greeta, Hannes, Iipuska, Jeli ja Kauko. Antero oli 15-vuotias,
Beela 14-vuotias, Desdemoona 12-vuotias, Erkki 10-vuotias, Feeliks ja
Greeta 8-vuotiaita molemmat, Hannes 6-vuotias, Iipuska 5-vuotias, Jeli
3-vuotias ja Kauko 1-vuotias.
Olipa siinä äitillä hiukan hoitelemista! Ja olipa isällä komentelemista ja korvien pitelemistä, kun lapset yhtaikaa nauroivat ja huusivat.
Hauskaa elämää sitä sentään Kesälässä vietettiin.