— Etpä koppaakkaan! sanoo Meidän Poika ja kiipeää kuin orava joulukuusen latvaan ja sieltä näyttää pitkää nenää Sotapukille.
— Kutti, kutti, Sotapukki. Pikiparta, nukkanuttu!
Vaan samalla kaatuu koko joulukuusi ja poika kirkaisee kuin porsas. Sotapukki yrittää pistää poikaa pussiin, vaan samalla tulee Pappa, se vanha, valkohapsinen Pappilan Pappa, ja sanoo Sotapukille:
— Fyy skammen! Fyy skammen! Vai sinä tässä rikeeraat, senkin rienaaja!
Huuti ulos, vieras koira.
Lapset katsovat tarkemmin Sotapukkia että mitä se Pappa meinaa, kun pukkia koiraksi puhuttelee, vaan samalla he huomaavat itsekkin että sehän on se vuokkilaisten juoksukoira, se röhökarva Mokulan Murre, eikä mikään Saksan sotapukki.
Miten lienevät silmät pettäneetkään? Voi hupsunkupsua! Ja ne lelut, jotka muka pussista tuohon lattialle pyörivät ja näyttivät kaikenlaisilta elukoilta, nehän ovatkin vain vanhan, hyvän Papan laittamia palikoita, kalikoita ja puupulikoita.
Syyti pois Sotapukki! Unsvotti! Hunsvotti! Syyti ulos verikuono! Eläkä tohdi toista kertaa. Mee sinne, jost' oot tullutkin! Loikkaa Lontooseen! Koikkaa Konsti-Antin Noobeliin! Surum-burum! Lennä Berliiniin, jos pitkällä hännälläsi pysyt ilmassa. Vie terveisiä Villi Viikolle että olla hyvä ja tulla joulutorttuja syömään ja heittää se ihmisten niittäminen ylihuomiseen. — Niinpä Sotapukki rökäle ajetaan ulos talosta. Vaan saapa nähdä, tuleeko sittenkään tuo oikea Joulupukki, jos se kerran on sairas?
19.
Sääskensyömäri Poika.
Syntyipä kerran muutamalle vanhalle muijalle tuolla Koirankuonan erämaassa seitsemäs poikalapsi, joka ei ruvennut syömään maitoa, vaan aukoi vain suutaan ja lipoi kieltään tyhjään ilmaan.