— Mitä tälle lapselle pitää antaa? kysyi poikalapsen äiti huolissaan.
— Ihanhan tuo kuolee nälkään, kun ei mämmi kelpaa.
— Elähän hätäile, sanoi poikalapsen isä, jahka kesä kerkiää, kyllä
Luoja ruuakset lähettää.
Äiti ihmetteli että mitä se isä tarkoittanee, vaan kun muisti että ukot ne ovat älykkäämpiä kuin akat, niin jäi kärsivällisesti vuottamaan kesää ja hyssytteli poikalasta, joka kauheasti kirkui nälissään. Se sitä suutaan vain aukoi, aukoi ja lipoi kielellään tyhjää ilmaa… Äiti-muija pani merkille että sillä oli suukin tavallista suurempi ja kieli pitkä kuin muurahaiskarhulla.
— Elähän huutele, poikaseni, jupisi muija, kyllä Luoja ruuakset sinullekkin laittaa. Niin on isä sanonut ja isä se asiat tietää. Hys, hys, tys, tys, tys!
Ja kun kesä tuli, niin kuulkaahan, miten kävi!
Juhannusaattona, kun ilma oli parahiksi lämminnyt ja koivikot leimahtelivat täydessä lehvässä ja käki kukkui metsässä ja järven pinta päilyili tyynenä ja suuret sääskilaumat hyökkäsivät metsästä ihmisiä puremaan, silloin poikalapsi näytti, mikä ruoka hälle maittoi.
Se söi sääskiä kuin masina! Sen ei tarvinnut kuin avata suunsa suureksi ja pistää pitkä kielensä korkealle ilmaan ja vetäistä sisään, niin tuhat sääskeä yhdellä siemauksella meni sen poikalapsen suuhun. Kun se puolen kymmentä kertaa näin oli pistänyt kielensä ilmaan ja hotaissut suuhunsa, niin jopa lakkasi sääsken surina siinä paikassa ja muut lapset pääsivät rauhaan.
Äiti-muija kauhistui ensimältä hirveästi että mikä lapsi se tämä muka onkaan, kun itikoita imee, hyttysiä hotsii, sääskiä survoo.
Vaan isä-ukko virkahti siihen:
— Johan minä sinulle talvella tolitin että kyllä Luoja kuopukselle ruuakset laittaa, ja laittoipahan, kuten ennustin.